Kirjaessee Heli Palkovuori

         FIGHT BACK

Kuulin tästä kirjasta ja innostuin koska halusin tietää enemmän Pekka Hyysalosta ja hänen kamppailusta ”elävien kirjoihin”.

Kirja alkaa päivästä la 24.4.2010, HELLO-elokuvan kuvauksien aloittamisesta. Aloitan lukemisen innokkaasti, mutta uni voittaa ja kirja jää kesken muutaman sivun jälkeen. Näin käy itseasiassa monta kertaa koska alussa on vain juttua sen elokuvan kuvaamisesta ja laskettelusta, mikä ei ihan hirveästi minua kiinnosta ja tuntuu pitkäveteiseltä.

Sitten tulee keskiviikko 28.4.2010, kuvauksissa Pekka päättää tehdä feikkitupla-hypyn transfer gapin yli eli jos ymmärsin oikein se tarkoittaa suomeksi temppua jossa laskija tulee takaperin hyppyriin jossa on kaksi alastuloa ja pyörii kaksi kertaa pään yli. Kaksi ensimmäistä hyppyä epäonnistuu ja hän ajattelee että kolmas kerta toden sanoo. Kuvaajat haluaisivat jo lopettaa kuvaamisen mutta Pekka haluaa tehdä vielä yhden, viimeisen hypyn kuten hän kuvaajille sanoo.

 Hän saa luvan aloittaa:

”Droppaan sisään, otan vauhtia käännyn feikkiin. Tämä on normaalia. Olen syntynyt tätä varten! Kuoleminen lienee syy, minkä vuoksi minä synnyin. En kuitenkaan kuole. Selviän. Kova tuulen puuska tarttuu minuun juuri, kun tulen nokalle. Koska liikun kovaa vauhtia, en tunne sitä itse. Ponnistan, alan pyöriä. 180 astetta, ok. 360 astetta, ok. 540 astetta, ok? Ei. Mikään ei ole läheskään ok. Jatkan nousemista ilmassa, vaikka alastulo on jo alkanut allani. Tämä menee pitkäksi. Liian pitkäksi. Aivan liian pitkäksi. Pyörin vieläkin, alastulo on jo allani. En voi pysähtyä. 1080 astetta – check, 1170 astetta – check, 1240 astetta – pam.

Hiljaisuus. Pimeys. Loppu.”

Seuraavaksi kuvausryhmän jäsen kertoo kuinka Pekka jäi vain makaamaan paikoilleen liikkumattomana, täristen ja välillä kouristellen. Päästä tulee verta. Heidän pitää vakuutella puhelimessa että nyt on tosi kyseessä ja tarvitaan helikopteria. Rinnehenkilökunta tuo Pekan moottorikelkalla ensiapukeskukseen ja siitä ambulanssilla Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle ja siitä Ouluun yliopistolliseen sairaalaan.

16.5. otetussa pään magneettitutkimuksessa selvisi seuraavaa: Lasketteluonnettomuus, vaikea kallovamma. Hemorragiaa/ DAI muutoksia talamushypotalamusaluaalle ja frontaalisesti, okkipiaalisest sav komponenttia. Alkuun hankala aivoturvotus, viikkoon ei icp ongelmaa ja mittari poistettu. Spontaanihengitys trakarin kanssa, jäykistelee pk pään MRI kontuusio ja dai-muutosten arvioimiseksi.

Tuostahan ymmärsin vain vähän mutta jotain kuitenkin eli sen että jostain vakavasta oli kysymys.

Hattua kyllä nostan Pekalle, kun miettii että onnettomuus tapahtui 28.4.2010 ja hän oli koomassa toukokuun puoliväliin, sairastettuaan parit keuhkokuumeet yms ja 6.9.2014 kaveri vetäisee FightBack-juoksun juosten!

Mielenkiitoista oli lukea miten erilaisia kuntoutuksia hänellä oli ja mitä kaikkea apuvälineitä. Ja tuo positiivisuus, jotain aivan uskomatonta. Vaikka tuli siellä yksi kohta missä hän kirjaimellisesti tajusi sen ettei enää pystykään kilpailemaan, siitäkin selvittiin. Ja tuo energia, mikä tuossa miehessä on, ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Oli jo ennen onnettomuutta ja vielä se vain jatkuu.

Lopuksi haluan kirjoittaa Pekan itsensä loppusanat jotka mielestäni hyvin kiteyttää kaiken.

”Lopuksi

Olen matkalla. Määränpäänäni ei ole enää tulla maailman parhaaksi freeskilaskijaksi vaan niin hyväksi ihmiseksi kuin vain voin tulla.

Nykyään ymmärrän iloita pienistä asioista. Ennen onnettomuuttani en tajunnut, miten onnellinen minun olisi pitänyt olla. Nykyään osaan arvostaa kaikkea aivan eri tavalla, ihan tavallisia arkisia asioitakin. On yllättävän olennaista ymmärtää itse, milloin on siistiä ja hyvä olla. Kun kirjoitan näitä loppusanoja, on kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun uskoin saaneeni kirjan valmiiksi. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Yhteistyökuvioni FightBackin ja kuntoutukseni tiimoilta ovat muuttuneet. Viivian ja minun tieni ovat erkaantuneet. Päätimme erota ystävinä ennen kuin lukuisat askareemme repisivät meidät erilleen.

Kun yksi ovi on sulkeutunut, uusia on kuitenkin avautunut. Olen saanut uusia ystäviä ja tukijoukkoja. Vasa Conceptin myötä niin oma kuntoutukseni kuin mahdollisuuteni auttaa muita ovat muuttaneet elämäni. Kuntoutuksessa on ihan erilainen meininki kuin aiemmin. Koen asioiden olevan paremmin nyt, kun uudet tuulet puhaltavat. Virheistä oppii eikä tulevaisuus huoleta minua. Olen tehnyt myös tärkeän huomion, että kun kaikki tekevät hyvää, niin vain hyviä juttuja tapahtuu. Nyt lähden pitämään hauskaa ja yritän tehdä niin paljon hyviä juttuja, että myös muilla on siistiä! Kun olen saanut tämän sanaisen arkkuni auki, voin kertoa, että jatkoa on luvassa.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet minua matkallani – kiitos tekstin aiheena olemisesta, kirjan lukemisesta ja taloudellisen tuen antamisesta. Myös jokainen hymy, joka minulle on suotu, on ollut arvokas.

Kiitos kaikille. Fight Back!”

Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka välillä olikin pitkästyttävä, kannattaa silti lukea!

Sen verran vielä että Pekka Hyysalo kirjoitti tämän kirjan mieluummin englanniksi, osasi kuulemma paremmin kirjoittaa englanniksi kuin suomeksi.

Kirjaessee Minna Pyykkö

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Ben Furman, kirjan kirjoittaja, on psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti ja koluttaja. Hän on tullut tunnetuksi ihmisten voimavaroja ja vahvuuksia korostavien menetelmien sanansaattajana. Hänet tunnetaan maailmalla mm ratkaisukeskeisen terapian kouluttajana, ratkaisukeskeisten valmennusmenetelmien ja  Muksuoppi-menetelmän kehittäjänä. Hän on kirjottanut aiheeseen liittyen useita kirjoja.

 

Tässä kirjassaan hän asettaa kyseenalaiseksi myytin, jonka mukaan loppuelämämme riippuu ratkaisevasti siitä, minkälainen lapsuutemme on ollut. Furman käyttää kirjassaan vaikean lapsuuden kokeneiden ihmisten kirjoittamien kirjeiden antamaa kokemustietoa hyväkseen murtaessaan myyttiä. Furmania haastateltiin kahteen lehteen kirjan kirjoittamisesta ja  haastattelun yhteydessä julkaistiin ilmoitus , jossa hän pyysi lukijoita, joilla oli ollut vaikea lapsuus,  kirjoittamaan hänelle kokemuksistaan ja vastaamaan kolmeen kysymykseen:

1. Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
2. Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
3. Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joita vaille lapsena jäit?
   Furman toteaa saaneensa kolmisensataa kirjettä ja että niiden lukeminen vasta avasi hänen silmänsä.Hän toteaa, että "ihminen on olento, joka voi periaatteessa selviytyä mistä tahansa" ja että "ihmisellä on kyky nähdä menneisyytensä - mukaan lukien siihen mahdollisesti liittynyt kohtuuton kärsimys - pikemminkin voiman lähteenä kuin kaiken pahan alkuna". Myös monet kirjeiden kirjoittajista olivat sitä mieltä, että oli hyvä, että yksioikoinen käsitys vaikean lapsuuden kohtalokkaasta merkityksestä asetetaan kyseenalaiseksi; "Monta kertaa olen nähnyt punaista, kun joku nuori tai aikuinen on lokeroitu tietynlaisen tulevaisuuden omaavaksi juuri lapsuutensa vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että vaikea lapsuus ei takaa sen huonompaa aikuisuutta kuin ns. normaaliperheessä kasvaminenkaan".
   Mitä tarkoitetaan sanonnalla, että " ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus"? Siihen kysymykseen Furman yrittää löytää teoksellaan vastauksen.
   Länsimaisessa kulttuurissa olemme oppineet, että ihmisten psyykkkiset ongelmat johtuvat menneisyydestämme, lapsuuden kokemuksistamme.Asiantuntijat ovat esittäneet, että ensimmäiset elinvuotemme ovat myöhemmän elämämme kannalta ratkaisevia ja vanhempia, etenkin äitejä, on syyllistetty selittämällä mitä erilaisempien ongelmien johtuvan lapsuudesta.Furman kirjoittaa useista tutkimuksista, joissa selvitettiin mm ihmisten selviytymistä traumaattisesta lapsuudesta, ja toteaa, etteivät ongelmat siirry sukupuolelta toiselle Mendelin perinnöllisyyslakien mukaan.Hän kirjoittaa, että lapsuudessa koetut vaikeudet ja koettelemukset voivat lisätä henkilön riskiä kärsiä elämässään samantapaisista tai muista ongelmista, mutta ne eivät aiheuta niitä.Furman viittaa ruotsalaisen psykologin Claezonin tutkimukseen huumausaineiden käyttäjien lasten selviytymisestä, että osa päihteiden käyttäjien lapsista selviytyy hyvin lapsuudessaan ja myös aikuisina. Suomalaisen lastenpsykiatrin ja lääketieteen tohtori Eila Räsäsen tutkimuksen mukaan valtaosa Ruotsiin sodan jaloista siirretyistä ja vanhemmistaan eroon joutuneista lapsista selviytyi koettelemuksestaan hyvin vastoin yleistä ennakkoluuloa.Erilaisilla tutkimuksilla on myös tuotettu paljon tietoa riskitekijöistä eli seikoista ja olosuhteista, jotka lisäävät todennäköisyyttä sairastua, tulla poikkeavaksi tai kärsiä ongelmista. Lapsuuden riskitekijöitä voimme yrittää vähentää, mutta emme hallita maailmaa emmekä voi niitä kokonaan poistaa kirjoittaa Furman. Miksi sitten joku näyttää selviytyvän lapsuudenaikaisista koettelumuksistaan tai myönteisen kokemusten puutteestaan niin paljon paremmin kuin toinen, Furman kysyy. Ammattiauttajat ja tutkijat kiinnostuivatkin niistä tekijöistä, jotka suojaavat ja auttavat selviämään kaikesta huolimatta.
    
   Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
   Suojaavat tekijät-käsite on syntynyt vastauksena kysymykseen, mikä on auttanut ihmisiä selviytymään vaikeasta lapsuudesta. Yksi suojaavista tekijöistä on hyvä suhde johonkin tärkeäksi koettuun ihmiseen. Jos kumpikaan vanhemmista ei ole psytynyt olemaan lapselleen vanhempana, lapsella on ollut ilmiömäinen kyky löytää ympäristöstään itselleen korvikevanhempia Furman kirjoittaa.Eräässä kirjeessä Virpi kirjoittaa "minulla oli ja on vieläkin aivan ihana kummitäti.Hän uskoi minuun ja minä uskoin häneen. Monet itkut hänen kanssaan itkin ja hänen kanssaan olen saanut monet onnelliset lapsuuden muistot." Furman kirjoittaa kirjeissä ihmisten kertoneen merkityksellisistä suhteista myös oman ikäisiin. Edelleen ihmisillä näyttää olevan ihmeellinen taito hyötyä myös muunlaisista hyvistä lapsuuden kokemuksista esim. lemmikit ovat tarjonneet pyyteetöntä hellyyttä ja ymmärrystä lukemattomille lapsille.Luonto on ollut myös monelle ihmiselle selviytymisen ehto.Edelleen Furman kirjoittaa  mielikuvituksen auttavasta voimasta niin lapsilla kuin aikuisillakin; lapset ovat luoneet itselleen mielikuvitusperheitä, jossa he ovat kokeneet rakkautta.Aikuisten kokemukset selviytymisestä vankileireiltä , kuinka he  mielikuvituksen avulla he pystyivät säilyttämään järjen. Päiväkirjojen, runojen ja muiden tekstien kirjoittaminen on myös auttanut monia kirjoittajia selviytymään toteaa Furman."Kirjoittaminen oli minulle pakotie, purkautumistie, henkinen siivous ja ihanin harrastus" kirjoittaa Taina. Monet vaikean lapsuuden kokeneet ihmiset ovat Furmanin mukaan harrastaneet pienestä pitäen aktiivisesti lukemista.Kirjoista lukijat ovat saaneet mm. vertaistukea, tietoa, uusia näkökulmia, lohtua ja ymmärrystä. Furman kirjoittaa, että suojaavien tekijöiden luettelo on lähes ehtymätön. Lapsia on auttanut selviytymään se, että he ovat huomanneet menestyvänsä koulussa tai olevansa kyvykkäitä jossakin harrastuksessa; "harrastukset veivät ajatukset pois ikävistä kotiasioista, mieli sai levätä ja ruumiista poistui jännitykset urheillessa" kirjoittaa Juhani.Monet vaikean lapsuuden eläneet ihmiset ovat joutuneet ottamaan nuorena vastuuta omasta elämästään ja itsenäistyneet."Tuo aikainen kotoa lähtö oli ratkaisu siihen, että pääsin pois helvetistä" kirjoittaa isäpuolen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutunut nimimerkki Etsin kunnes löydän sun.Furman kirjoittaa, kuinka kirjeissään monet kertovat ,miten heissä jo lapsena heräsi tietynlainen näyttämisen  halu, joka auttoi selviytymään.Furman nostaa myös huumorin yhdeksi ihmisen selviytymiskeinoksi, "kautta aikojen ihmiset ovat vitsailleet vakavista asioista ja viljelleet mustaa huumoria setviessään kokemiaan kauheuksia". Uskonnon merkitys voiman ja toivon antajana on myös monille ollut merkityksellinen kokemus selviytymisessä.
   Selvitymisenkeinoja on siis monia ja yhtenä Furman mainitsee vielä psykoterapian ja mielenterveydellisen hoidon.Nimimerkki Paljon kärsinyt kertoo terapian auttaneen häntä.
   Kysymys siitä, mikä meitä on auttanut selviämään kaikesta huolimatta,  nostaa elämästämme esille voimavaroja, joita emme välttämättä tule muuten ajatelleeksi kirjoittaa Furman.
    
   Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
   Kriisi- ja katastrofipsykologian avulla on opittu ymmärtämään paremmin sitä, miten ihminen reagoi traumaattisiin kriiseihin ja miten selviytymistä voidaan edistää. Järkyttävässä tilanteessa ihminen toimii vaistonvaraisesti, hän tekee sen, minkä sillä hetkellä parhaaksi näkee.Psykologisen ensiavun, jälkipuinnin eli debriefingin, avulla kriisin kokeneet ihmiset saavat etäisyyttä kokemaansa, kuulevat miten muut ovat reagoineet vastaavassa tilanteessa ja ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan. He vakuuttuvat reaktioidensa normaaliudesta ja asiaankuuluvuudesta ja huomaavat, etteivät he olisi pystyneet estämään onnettomuutta tapahtumasta. Debriefingin tarkoituksena on antaa ihmisille toivoa, vaikka kokemus olisi ollut kuinka järkyttävä tahansa, siitä voi aikaa myöten selviytyä kirjoittaa Furman. Perheväkivallan ja insestin uhreille sekä alkoholistiperheiden lapsille että monista sairauksista kärsivien ihmisten perheille on järjestetty sopeutumisvalmennuksia, kursseja ja leirejä, jotka  tarjoavat myös lapsille mahdollisuuden saada asiasta tietoa sekä tavata ja keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa.
   Oman menneisyyden kokemusten ymmärtämisessä on monta tapaa oppia; aiheesta  lukeminen, asiantuntijoiden kuuleminen, tapahtumien pohtiminen mielessä tai keskusteleminen muiden ihmisten kanssa , jotka ovat kokeneet jotakin samaa.Tarjolla on monenlaisia ryhmiä kasvotusten sekä internetin välityksellä. Lapsuuden kielteisistä  kokemuksista keskusteleminen omien vanhempien kanssa voi olla malko haasteellista, mutta parhaimmillaan se voi helpottaa oloa melkoisesti kuten Tiina kuvaa :"olen puhunut molempien vanhempieni kanssa menneistä ja monet asiat ovat selvinneet minulle.En enää haudo itsemurhaa ja painajaiseni loppuivat puhuttuani isäni kanssa asiat selviksi". Furman kirjoittaa, että joskus ymmärtäminen voi auttaa antamaan vanhemmilleen anteeksi.
   Elämämme järkyttävistä tapahtumista piirtyy mieleemme muisto, jolla voi olla meihin joko kielteinen tai myönteinen vaikutus.Jos muistoon liittyy häpeän, syyllisyyden tai vihan tunteita se voi olla taakka, mutta jos sen mieleen palauttaminen antaa aihetta ylpeyteen se voi olla voimavara. Jokaisen tulisi voida kokea, että reaktiot traumaattisessa tilanteessa olivat mielekkäitä ja ymmärrettäviä ja olosuhteisiin nähden normaaleja. Katsoessamme omaa elämäämme taaksepäin merkityksellistä olisikin oivaltaa  omien suhtautumistapojen ja reaktioiden mielekkyys kulloisessakin tilanteessa. Myös ympäristön suhtautumisella on suunnaton vaikutus siihen, mitä me itse kokemuksistamme ajattelemme kirjoittaa Furman. Hänen mukaansa menneisyytemme on tarina, jonka voimme kertoa itsellemme monella eri tavalla. Kiinnittämällä huomiota keinoihin, joiden avulla olemme voittaneet vaikeat kokemuksemme, voimme alkaa tuntea kunnioitusta itseämme kohtaan ja muistella vaikeitakin lapsuudenkokemuksia pikemminkin ylpeyttä kuin katumusta tuntien.
    
   Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joit vaille lapsena jäit?
   "Me voimme jatkuvasti vielä aikuisenakin kokea lapsuuden iloja ollessamme yhdessä lasten kanssa" kirjoittaa Diana.Lasten ohella myös puoliso mainitaan usein myönteisten kokemusten tärkeimpänä lähteenä samoin lähiympäristön muut ihmiset."Suurin asia, joka on minulle vanhempieni avioeron jälkeen tapahtunut, on rakkauden löytyminen sekä sen myötä poikaystäväni vanhempiin tutustuminen.He ovat minulle se perhe, jota aina kaipasin" Sanna kirjoittaa.
   Furman kirjoittaa, että on alettu ymmärtää, että lapsi kehittyy osana  ihmisten verkostoa, johon kuuluu äidin lisäksi muitakin ihmisiä ja että lapset oppivat asioita eri järjestyksessä ja jonkin kehitysvaiheen siirtyminen ajallisesti eteenpäin ei ole ollenkaan niin kohtalokasta kuin on aikaisemmin oletettu. Lapsi hankkii myöhemmin ne kokemukset, joita vaille hän tietyssä iässä mahdollisesti jäi. Furman kirjoittaa ystävänsä psykologi Linda Metcalf olevan vakuuttunut siitä, että aikuisenakin voi vielä nauttia niistä kokemuksista, joiden yleensä toivotaan kuuluvan lapsuuteen. "En usko, että on koskaan liian myöhäsistä saada onnellinen lapsuus.En usko, että  koskaan kokonaan menetämme lapsen silmiämme.Itse asiassa vasta, kun kiellämme silmiltämme uteliaisuuden, oppimisen ja kasvamisen halun, meistä tulee yhtä kuin onneton menneisyytemme. Annamme sen hallita hankalaa elämäämme ja käytämme sitä tekosyynä,  jolla oikeutamme sen, kun sanomme en pysty. Ehkä avain täydenpään elämään ei löydykään siten, että opettelemme rentoutumista tai etsimme onnellisuutta tai mielenrauhaa vaan siten, että etsiydymme sinne, missä meitä rohkaistaan kokemaan lapsen riemua" kiteyttää Linda ajatuksiaan.
   Yksi selviytymistämme tukevista keinoista on kyky nähdä, mitä hyvää kohtaamamme kärsimys on tuonut mukanaan.Se kyky kehittyy ajan myötä.Monet kirjoittajista arvelivat, että heidän optimistinen luonteensa,sinnikkyyteensä, hyväntuulisuutensa, kykynsä nauttia aikuisena elämän pienistä asioista tai ymmärtää toisia ihmisiä tavallista paremmin juontuivat heidän lapsuuden kielteisistä kokemuksistaan. Monet ovat päättäneet myös kohdella omia lapsiaan aivan toisin kuin heitä itseään on kohdeltu: "meillä on itsestään selvää, ettei tässä perheessä harjoiteta fyysistä väkivaltaa" kertoo Aulikki. Myönteinen ajattelu, tulevaisuuden haaveilu ja myönteisten mielikuvien sijoittaminen sinne auttaa maalaamaan myös menneisyyden myönteisimmin värein. Muistamme vaikeastakin lapsuudesta hyviä hetkiä ja hauskoja tapahtumia ja samalla koettelemuksemme näyttäytyvät voimavarana.Kuten Päivi kirjoittaa "nyt voin tunnistaa omassa kehityksessäni vaikean lapsuuden saldon, joka on varjoja täynnä, jos katselen sitä varjossa ja jos katselen sitä auringon valossa, varjot häviää".
    
   Lopuksi:
   Historiaa, menneisyyden tositapahtumia, emme voi muuttaa.Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä tapahtunutta tapahtumattomaksi, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten me menneisyytemme ymmärrämme ja mitä menneisyyden tapahtumat meille merkitsevät Furman kirjoittaa.Menneisyys on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan miten tuo tarina kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan.Furman uskoo että voimme omilla asenteillamme edistää elämämme laatua.
   Kirjan loppuun  hän on koonnut ajatuksiaan ja ohjenuoria siitä elämänviisauksia sisältävästä materiaalista, joita lukijoiden kirjeet, alankirjallisuus ja keskustelut ihmisten kanssa ovat hänessä herättäneet:

• Arvosta sitä, miten olet selviytynyt elämäsi vaikeuksista.
• Näe kohtaamasi vaikeudet koettelemuksina, jotka ovat kasvattaneet sinua ihmisenä.
• Huomaa sisäiset ja ulkopuolellasi olevat voimavarat, sillä niitä on enemmän kuin arvaatkaan.
• Arvosta edistymistäsi ja onnistumistasi ja kiinnitä huomiota niihin merkkeihin, jotka puhuvat sen puolesta, että olet oikealla tiellä.
• Ole tietoinen siitä, mitä elämältä haluat ja tulevaisuudelta toivot.Toiveilla on taipumus toteutua, mutta mikään tuuli ei ole otollinen laivalle, jolla ei ole päämäärää.
• Usko, että ansaitset hyvän tulevaisuuden. Ja mitä raskaampi menneisyytesi on ollut, sitä paremmalla syyllä.
• Ole armollinen itsellesi ja muista, että et ole yksin.
   
  Mietteitä kirjasta
  Furman kirjoittaa helppolukuista tekstiä ja esimerkit elävästä elämästä niin Suomesta kuin maailmaltakin sekä kirjeiden kirjoittajien kokemukset auttavat hahmottamaan kirjan sanomaa. Furmanin perehtyneisyys aiheeseen näkyy teoksessa. Teos auttaa näkemään menneisyyden kokemukset voimavarana.Kirjeiden kirjoittajat ovat selviytyneet paikoin todella vaikelta kuullostavasta lapsuudestaan ja pystyneet kääntämään sen voimavarakseen.Kirjoittajat eivät ole jääneet menneisyytensä vangeiksi.Selviytymiskeinoja on ollut  monenlaisia ja usein ne ovat olleet ihmisten itsensä keksimiä/ oivaltamia.Niin kuin kirjan alussa Furman viittaa amerikkalaisen psykiatrin Milton H.Eriksonin ajatuksiin:"Ihminen tietää ongelmansa ratkaisun, hän ei vain tiedä, että tietää." Mitkä voimat meissä ihmisissä piileekään! Kirjan lukeminen herätti toivon, sai hyvälle mielelle ja vakuutti siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Kirjaessee Oona Lukkarinen

                                                                   Muistin jälkeen

 

Anneli Kannon kokoamassa Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus, 2013) kirjassa on kokemuksia dementiasta ja siitä millaista on elää dementikon omaisena. Kannon äiti on sairastanut Alzheimeria ja kirjassa on sekä Kannon omakohtaisia tarinoita sekä myös muiden kokemuksia. Kirja on tehty totuutta kaunistelematta ja siinä käydään läpi laaja tunneskaala ilosta suruun ja syyllisyyteen.

Kirjan alussa on ”lukijalle”-kappale, jossa kerrotaan Alzheimerin ja muistisairauksien yleisyydestä sekä perustietoa siitä, mikä Alzheimerin tauti on. Lisäksi siinä selitetään dementian ja Alzheimerin ero. Kappaleessa kerrotaan myös omaishoitajuudesta, taudin vaativuudesta sekä miksi Kanto on halunnut kirjan kirjoittaa. Kanto painottaa kappaleessa myös, että kirjan tapahtumat ovat  todellisia, mutta niitä on muokattu niin, että henkilöitä ei ole tunnistettu.

Kirjan ensimmäinen osio on nimetty ”Minussa on se paha tauti”. Siinä Kanto tuo esille sairastuneen näkökulman ja osio on kirjoitettu sairastuneen näkökulmasta. Osiossa käydään läpi sairauden toteamishetki ja siitä seuraavat järjestelyt mm. hoitokotiin muuttaminen ja takaisin kotiin haluaminen. Viimeinen luku on yksioikoista monologia, jossa käydään läpi hoitokodin arkea sairastuneen kautta. Lauseissa toistetaan paljon samoja asioita ja hyvin usein toistuu ”pitää mennä”. Lause ”Pitää mennä pitää mennä kävelen kävelen tulee seinä käännyn.” tiivistää sairastuneen mielen liikkeet hyvin.

Seuraavat kaksi osiota ovat nimetty ”Kertomuksia mikä-mikä-maasta” ja ”Elämässäni on musta aukko”. Näissä osioissa sairauteen pureudutaan omaisten näkökulmasta. Välissä on myös muutama sairastuneen kertoma kappale. Kertomukset ovat hyvin eripituisia ja erilaisia, mutta toistuvia teemoja on syyllisyys, väsymys ja kiittämättömyys. Erityisesti mieleeni jää tarina nimeltä ”Omaa aikaa”. Siinä kerrotaan Tiinasta, joka ajaa vanhempiensa luota takaisin kotiin. Ajaessaan Tiina pohdiskelee omaa elämäänsä. Vanhemmat ovat molemmat muistisairaita, mutta eivät suostu muuttamaan palvelukotiin, ateriapalvelu on ainoa, jonka he ovat hyväksyneet. Tiinan tyttärellä on murrosikä ja tämä lintsaa koulusta sekä viettää aikaansa epämääräisessä seurassa. Tiinan miehellä on suhde toisen naisen kanssa, mutta Tiina ei halua hakea vielä eroa. Kaikki ongelmat kotona ovat kaatuneet hänen niskaansa ja mistään hän ei tukea saa. Vastaan ajaa rekka, jota on joku uhkarohkea lähtenyt ohittamaan. Hetken Tiina ajattelee lumipenkkaan ajamista, mutta sitten suuri helpotus valtaa hänet ja hän painaakin kaasua.

Kappaleessa nimeltä ”Herra Jii” puolestaan tulee esille ”raha ratkaisee”-ajattelutavan ongelmat. Tarina kertoo herra Jii nimisestä kotihoitajasta, joka on omistautunut työlleen. Sekä omainen, että sairastunut molemmat pitävät hänestä ja hänen kiireettömästä työtavasta. Omaiset luottavat herra Jiihin ja siihen, että sairastuneen kotona on kaikki kunnossa. Sitten kotihoidon palvelut kilpailutetaan ja kotihoitaja vaihtuu. Palvelu ei ole enää laadukasta vaan liukuhihnatyötä, jolloin sairastunut jää huomiotta. Sairastuneelle ei vaihdeta enää vaatteita eikä häntä ole käytetty suihkussa. Kun hoitajilta kysellään asioista, he eivät suhtaudu niihin vakavasti. Heistä hoidettava näyttää puhtaalta ja hyvinvoivalta, vaikka todellisuus on toinen.

Kirjassa kerrotaan myös toisten omaisten luomasta paineesta. Kaukana asuvat omaiset eivät ymmärrä asioita lähellä asuvien kannalta ja esittävät vaatimuksia vaatimuksen perään. Jos jokin asia ei heidän mielestään toimi, niin siitä annetaan kuulua. Kaukana asuvat saattavat myös luottaa sokeasti sairastuneen tarinoihin ja syyllistää muita käymättömyydestä tai siitä, että haetaan palveluasumispaikkaa. ”Ihan virkeältähän tuo puhelimessa kuulosti” on lause, joka tuntuu käyvän perusteluksi kaikkeen.

Pala palalta pois on todella mielenkiintoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostaa muistisairaudet ja jotka tulevat muistisairaiden kanssa työskentelemään. Lisäksi myös muistisairaiden omaisille voisi olla hyvä lukea kirja, sillä sen avulla oppii ymmärtämään paremmin omia tunteita ja tieto siitä, että ei ole asian kanssa yksin, voi olla lohduttava. Kirjasta saa uusia näkökulmia ja lisäksi uskon, että tämän kirjan lukemisen jälkeen omaisten taakkaa ymmärretään paremmin ja näin myös heidän tukemisensa on helpompaa. Kirjan lopussa olevasta ”Tietoa ja tukea” osiosta löytyy mm. nettiosoitteita ja kirjavinkkejä, joista voi löytää lisää tietoa aiheeseen liittyen.

Kirjaessee Natalia Happo

Tähtiin kirjoitettu virhe, John Green

Hazel Grace on ujo ja syrjäänvetäytyvä 16-vuotias tyttö, joka on sairastanut parantumatonta kilpirauhassyöpää 13-vuotiaasta asti.

Keuhkoihin hänelle on muodostunut isoja sitkeitä etäpesäkkeitä.

Hän joutuu käyttämään jatkuvasti happilaitetta koska keuhkot eivät toimi oikein.

Syöpäsoluja hidastava lääke on kuitenkin tepsinyt ja kasvaimet vähän kutistuneet.

Hoitojen tarkoitus oli pidentää elämää, ei parantaa syöpää. 

Se ei ollut mahdollista.

Sitä, miten pitkään Hazel tulisi vielä elämään, ei tiedetä.

Päivät kuluvat kotona lukien ja vanhempien kanssa telkkaria tuijotellen.

Vertaistukiryhmässä Hazel tutustuu samanikäiseen Augustukseen ja hänen kaveriinsa Isaaciin.

Augustuksella oli ollut puolitoista vuotta sitten luusyöpä ja toinen jalka nykyisin proteesia.

Isaacilla oli asiat huonommin, hänellä oli tulossa leikkaus jonka jälkeen hän olisi sokea.

Hazel ja Augustus alkoivat viettää aikaa yhdessä.

He viihtyivät hyvin toistensa seurassa  vaikka olivatkin monesti eri mieltä asioista.

Päivät kuluivat jutustellen, leffoja ja kirjoja arvostellen.

Ihastumista oli ilmassa molemmin puolin.

Hazel kertoi Augustukselle haaveestaan saada selville mitä hänen suosikkikirjansa henkilöille tapahtui koska kirja

oli jätetty ikävästi auki lopusta.

Jonkin ajan kuluttua Hazel joutui teholla kun keuhkoihin oli kertynyt liikaa nestettä.

Tilanne näytti kriittiseltä mutta Hazel selvisi ja pääsi kotiin.

Keuhkoja piti kuitenkin alkaa tyhjennellä säännöllisin väliajoin ja

yöksi oli otettava käyttöön painesäätöinen hengityskone.

Nuoret pääsivät kuitenkin matkustamaan Amsterdamiin Hazelin suosikkikirjailijan luo.

Reissun jälkeen selvisi että Augustuksen syöpä on uusiutunut ja levinnyt koko kroppaan.

Hazel oli päivät Augustuksen seurassa ja joutui näkemään miten hänen tilansa huononi

ja lopulta kuulemaan että Augustus oli kuollut.

Minussa kirja herätti monenlaisia tunteita.

Kirja oli ensinnäkin todella liikuttava.

Hienoa että ei jääty voivottelemaan sairautta vaan osattiin nauttia hetkistä.

Tuli kiitollinen olo siitä että itse on terve ja että lähimmäiset ovat terveitä.

Hienoa että Hazel ja Augustus ehtivät tutustua, rakastua ja viettää monia mukavia hetkiä yhdessä.

Häiritsemään minua kuitenkin jäi se kun Hazel ja Augustus tekivät vain aivan arkisia asioita, vaikka tiesivät olevansa

kuolemaisillaan. 

Olisi voinut kuvitella että noin nuorilla henkilöillä olisi ollut vielä paljon sellaisia asioita mitkä on ihan pakko päästä kokemaan ennen kuolemaa.

Vanhemmatkin olisivat varmasti ymmärtäneet ja auttaneet toiveiden toteutumisessa.

Muuten kokonaisuudessaan ihan hyvä kirja.

Kirjaessee Elli Pyykkö

Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei riitä (Wahlström & Widstrand, Stockholm, Sweden, 2008)

Äidin kamppailu lapsensa puolesta

 

’’Jokainen, jolla on lapsia, voi tunnistaa epävarmuuden ja pelon tunteet siitä, että omassa lapsessa voisi olla jotain vialla. Toivo, että vain kuvittelee kaiken, vaihtuu aika ajoin epämääräiseksi tuntemukseksi, jota ei onnistu torjumaan. Välillä se ehkä häviää mutta palaa heti uuden varoitusmerkin ilmetessä. ’’

 

Jenny ja Calle olivat muutamassa vuodessa tutustuneet, muuttaneet yhteen, kihlautuneet ja nyt he odottivat onnellisina esikoistaan. Vauva oli täydellinen, tuoreet vanhemmat olivat hankkineet paljon tietoa ja välineitä uuteen perheenjäseneen liittyen.

Jossain vaiheessa vanhemmat huomasivat, ettei Lucas ole normaali. Hän ei reagoinut ihmisten kasvoihin tai ilmeisiin. Lääkärit olivat sitä mieltä, että poika vain kehittyy normaalia hitaammin.

Jenny on päättänyt selvittää mikä hänen poikaansa vaivaa. Hän etsii tietoa erilaisista käytöshäiriöistä, käy arvioittamassa Lucasta eri terapioissa ja tekee harjoituksia. Piirteet ja oireet viittaavat autismiin. Muut ihmiset eivät halua ymmärtää, ettei poika ole normaali, mutta vanhemmat ja varsinkin äiti aloittavat taistelun Lucaksen toimintakyvyn puolesta.

 

’’Lucas ei välitä muista lapsista. Leikkipuistossa hän ei kiinnitä heihin mitään huomiota. Sen sijaan hän seisoo hiekkalaatikossa santaa viskoen tai heitellen kiviä lammikoihin, huomaamatta lainkaan muita tenavia ympärillään. Hän kohtelee pikkusiskoaan Saraa kuin tämä olisi jokin esine tai huonekalu. Saran maatessa lattialla Lucas saattaa istahtaa hänen päälleen. Joskus hän peittää vauvan huovalla. Jos Sara on hänen tiellään, hän nostaa tytön pois joskus jopa kaulasta kuristaen, siirtää hänet edestään ja laskee hänet putoamaan suoraan lattialle. Satuttaessaan itsensä poikamme ei itke eikä osoita muutenkaan, että häneen koskee. Hän ei tule hakemaan meiltä lohtua.’’

 

Kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti monista eri kuntoutusmenetelmistä, oireista ja autismin etenemisestä. Itsekin äitinä Jennyn tunteisiin on helppo samaistua. 

Jennyllä kasaantuu valtavat paineet parantaa lapsensa. Hän vaihtaa kuntoutuskeinoa vähän väliä, kun huomaa jonkin hidastavan toimintakyvyn kehittymistä tai vie sitä alaspäin. Suhde muuhun perheeseenkin kärsii. Lopulta Jenny joutuu psykoosiin ja pakotettuna suljetulle osastolle.

Hoitojen myötä äiti pääsee sairaalasta kotiin, ja Lucas alkaa puhumaan ja kuntoutuu muutenkin normaaliin arkielämään. Kirjan loppu jää hieman auki, tarinaa jää vaiheeseen, jossa perheen elämä on tasaisessa vaiheessa ja Lucaksen autismiin on saatu apua.

 

’’Käsivarteni on Lucaksen vyötärön ympärillä ja hengitän hänen niskaansa. Pian kuulen, miten hänen hengityksensä tasaantuu ja hän nukahtaa. Olen varmaan itsekin nukahtanut, sillä Lucas herättää minut keskellä yötä.

-Äiti! hän huutaa pelästyneenä.

Etsin häntä pimeässä ja vedän syliini.

-Tässä ollaan, kulta. Nukahda vain, sanon unisena.

-Äiti. Nyt ei sada enää.

Niin, kultaseni, ajattelen. Siinä olet oikeassa. Nyt ei sada enää.’’

Kirjaessee Lauri Kiiskinen

Lauri  Kiiskinen: KIRJAESSEE                                                                                                                      

MUISTISAIRAAN KUNTOUTTAVA HOITO: Merja Hallikainen, Riitta Mönkare, Toini Nukari, Marjo Forder ( toim. ) – Kustannus Oy Duodecim

Muistisairaan kuntouttava hoito on monipuolisesti ja myönteisesti muistisairaan arjesta, kuntoutumisesta ja arvostavasta hoivasta kertova kirja, joka valottaa monenlaisia dementoivia sairauksia.

Muistisairauden toteaminen ei merkitse elämän loppua vaan elämän muotoutumista uudelleen. Elämän uudelleen rakentaminen perustuu kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen ja hoitoon. Kuntoutumisen tarkoituksena on omien voimarojen tunnistaminen ja käyttäminen sekä toimintakyvyn säilyttäminen ja hyvän elämän jatkaminen. Tähän liittyy monia elämään kuuluvia asioita ja kuntoutuksen pitää olla tavoitteellista. Olen muistisairaita hoitaessani nähnyt miten tärkeää heidän kannustamisensa on ja usein pienetkin onnistumiset tuovat iloa ja saavat kenties yrittämään uudelleen ja tekemään asioita itse. Myönteisen ilmapiirin luominen on perusedellytys ja sillä tavoitellaan muistisairaan ja hänen läheisensä hyvinvointia, hyvää elämää, oireiden etenemisen hidastumista ja toimintakyvyn ylläpitämistä.

Kirjassa muistutetaan, että muistisairaudet liitetään yleensä ikääntymiseen ja vanhuuteen, mutta niihin voi sairastua jo työikäisenä. Olen hoitanut itsekin n. 50-vuotiaita muistisairaita ja tiedän, että muistisairaiden joukossa  on nuorempiakin henkilöitä.

 Muistisairaus vaikuttaa paljon myös läheisten elämään ja se voi olla alussa suuri ihmetyksen ja hämmennyksen aihe, kun ei esim. alussa ymmärretä käyttäytymisen muutoksia. Läheisten saama tuki ja ohjaus auttavat ymmärtämään läheisen sairautta ja hakemaan esim. apua tarvittaessa. Kirjan mukaan v. 2014  oli Suomessa jo 120 000 dementiaoireyhtymätasoista muistisairautta sairastavaa ja lisäksi lähes yhtä moni kärsi lievästä muistin ja tiedonkäsittelyn heikentymisestä.  Arviolta lähes puolet on vailla diagnoosia ja vain neljännes Alzheimerin tautia sairastavista sai asianmukaista lääkehoitoa.

  Muistihäiriöt  ja etenevät muistisairaudet ovatkin merkittävä inhimillinen, kansanterveydellinen ja taloudellinen haaste. Muistisairauksiin liittyvien kustannusten on arvioitu ylittävän sydän- ja verisuonisairauksiin ja syöpään  liittyvät kustannukset. Näitä teemoja ja muistisairauksien hoidon kehittämistä käsitellään esim. kirjan ensimmäisessä luvussa. Yksi mielenkiintoinen muistisairauksien historiasta kertova taulukko 1.45 Dementiasta muistisairaudeksi kertoo aina antiikin ajoilta 2000 luvulle aivojen toiminnasta ja muistisairauksien ymmärtämisestä. Antiikin aikana ajateltiin henkisten toimintojen hiipumisen olevan vääjäämätöntä vanhuudessa. Vähitellen huomattiin, että muistitoimintojen hiipuminen ei olekaan niin yksioikoista ja vähitellen tutkijat löysivät aivoista monenlaisia muutoksia ja muutenkin alettiin ymmärtää aivojen toimintaa; myös lääkehoidot alkoivat kehittyä.

Kirja antaa lukijalle toivoa muistisairauksien hoidosta eikä muistisairauksia kuvata ”elämän loppuna” ja toivottomuutena. Kirja antaa myönteisen kuvan siitä, että tutkimuksessa ja hoidossa ollaan menossa koko ajan eteenpäin ja esim. muistisairauksien ehkäisystä ja riskitekijöistäkin on jo paljon tietoa. On olemassa ja kehitetty esim. muistisairauksien vaaran arvioinnin  riskimittari, jonka avulla voidaan arvioida henkilön riskiä sairastua muistisairauteen.  Siinä merkityksellisiä asioita ovat mm. ikä, sukupuoli, koulutus vuosina, systolinen verenpaine, kokonaiskolesteroli, painoindeksi ja liikunta. Lisäksi muististaan huolissaan olevalle on paljon tietoa muistioireiden ilmenemisestä, normaalista ikääntymisestä ja muistitutkimuksista ( esim. testauksista kuten MMSE, CERAD ja ADCS-ADL = päivittäistä toimintakykyä mittaava testi).

 

Tämän kirjan tärkeänä  lähtökohtana on kuntoutuminen. Kuntouttavan toimintatavan tulee olla elämän ja hoidon perusta muistisairauden  toteamisesta alkaen ja jatkua vielä saattohoitovaiheessakin. Kuntouttavan hoidon ja hoivan avulla toimintakyky säilyy pitempään ja arjen toiminnot sujuvat itsenäisesti, ohjattuna tai tuettuna.

Kuntouttavan hoidon peruselementti on toimintakykyä tukeva ja ylläpitävä aktiivinen arki. Tähän näkökulmaan liittyvät keskeiset asiat on koottu lukuun 10. Muistisairaan kognitiivista, psyykkistä, sosiaalista ja fyysistä toimintakykyä sekä toimintakykyä tukevaa luovaa toimintaa käsitellään omina kokonaisuuksina ( luvuissa 7,8, ja 9 ). Suurta ahdistusta omaisissa, läheisissä ja hoitajissakin aiheuttavat usein muistisairaan käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset ja niistä kerrotaan, että usein taustalla on yhtä aikaa useampi kuin yksi tekijä. Asiaa on kuvattu kaaviolla, joka selkeästi kertoo näistä asioista ( kuva 4.25 ). Käyttäytymismuutoksia voivat aiheuttaa aivojen välittäjäainemuutokset, muut sairaudet, lääkitykset, suhtautuminen sairauteen ja sairastuneeseen, ympäristön turvattomuus, levottomuus tms., muistin ja toiminnanohjauksen häiriöt, persoonallisuus ja aikaisempi psyykkinen oireilu ja hermoverkoston rappeutuminen.

 Paitsi kuntouttavan hoidon, niin myös hyvän, arvostavan kohtelun merkitys on tärkeä ja toinen tämän kirjan peruslähtökohta ja pääviesti lukijalle. Läpi kirjan artikkelien kulkee punaisena lankana  muistisairaan ihmisyyden, elämänarvojen, elämäntavan sekä itsemääräämisoikeuden kunnnioittaminen. Hoidon järjestämisessä ihmisyyden kunnioittamisen tarkoittaa esim. sitä että muistisairaan näkemykset otetaan huomioon, myös silloin, kun hän ei pysty itse niitä ilmaisemaan. Se on suuri haaste paitsi omaisille ja läheisille, myös hoitohenkilökunnalle ja vaatii paneutumista esim. asiakkaan/ hoidettavan historiaan ja näkemyksiin. Pitkässä hoitosuhteessa kirjaamisen tärkeys korostuu, jolloin on tietoa muistisairaan mielipiteistä ja toivomuksista miten hän on halunnut asioitaan ja itseään hoidettavan. Lisäksi mielestäni  hoitotestamentti on hyvä keino saada oma mielipiteensä huomioiduksi, niitä tosin näkee vieläkin liian harvoin käytännön hoitotyössä.

Hoidon järjestämisen mahdollisuuksia esitellään luvussa 14, jossa kerrotaan mm. toimintaperiaatteista ja kuntoutussuunnitelmasta, tukipalveluista ja hoitomuodoista sekä läheisten tukemisesta ja omaishoidosta. Muistisairaalla on oikeus saada tietoa sairautensa ja sen hoitoon liittyvistä asioista, elämän järjestämisestä ja tulevaisuuden suunnnittelusta ( luvut on 5,12, 13 ja 14 ).

 Muistisairaan lääkehoitoon ja sen toteuttamiseen sekä kivun arvioimiseen ja hoitoon paneudutaan luvuissa 15 ja 16 ja siitä saa hyvän kuvan niistä mahdollisuuksista mihin voidaan lääkehoidolla parhaimmillaan pyrkiä. Tavoite on selkeä; tarkoituksenmukainen lääkehoito tukee muistisairaan toimintakykä ja elämänlaatua. Mielestäni joskus tämä asia näyttää unohtuvan, olen nähnyt niitäkin tilanteita, että lääkitys vie toimintakyvyn ja se ei muistisairaan kannalta ole hyvä asia. Hoitopaikkojen pitäisi sallia esim. muistisairaan mahdolisimman vapaa liikkuminen, koska liikkumalla muistisairas purkaa usein omaa ahdistustaa. Kiellot ja rajoitteet voivat aiheuttaa vain lisää ahdistumista ja se näkyy ja kuuluu välillä muistisairaiden hoitamisessa ja hoitopaikoissa.

  Kirjan loppuosassa käsitellään eri muistisairauksia sekä työikäisenä sairastuneiden erityiskysymyksiä. Sairauden yleiset oireet ja käyttäytymisen muutokset ilmenevät yksilollisesti. Ne vaikuttavat suuresti muistisairaan ja läheisten elämään ja muistisairaan hoitamiseen. Tieto käyttäytymisen muutoksista, muutosten ymmärtäminen sekä muistisairaan arvostava kohtaaminen ja ohjaaminen ovat oleellinen osa muistisairaan kuntouttavaa hoitoa.

Riittävä ravitsemus edistää muistisairaan hyvää vointia ja toimintakykyä.  Muistisairaan ravitsemuksen peruselementtejä esitellään luvussa 17 – ravinnontarve, nestetasapiano, ravitsemuksen arviointi ja tehostettu ravitsemushoito .

Myös unen ja vuorokausirytmin muutosten huomioon ottaminen, hyvän unen varmistaminen ja vuorokausirytmin ylläpitäminen tukevat toimintakykyä  ja jaksamista. Koko kirjan läpi kulkee keskeisenä teemana läheisen osuus muistisairaan kuntouttavassa elämässä. Läheisen jaksamiseen ja omaan elämään keskitytään  kirjassa  myös ja omaishoitajana toimivan läheisen arkeen ja tuen saamiseen on vinkkejä ja tietoa. Kirja ”Muistisairaan kuntouttava hoitoa” on hyvä perusteos sekä hoitajalle että muistisairaan omaiselle, sillä kirjaa on helppo lukea ja sen sanoman ymmärtää. Se voisi olla työpaikoilla hakuteoksena niihinkin tilanteisiin, jotka alkavat huolestuttaa ja askarruttaa muistisairaan hoidossa. Voin hyvin kuvitella hakevani kirjasta tukea omaan työhöni.

Kirjassa on runsaasti tapausesimerkkejä, jotka valaisevat muistisairaan elämää ja kuntouttavaa hoitoa eri näkökulmista. Kirjan tekijät itsekin kirjoittavat, että ”Muistisairaan kuntouttava hoito” kirja on laadittu muistisairaisille ja heidän läheisilleen, muistisairaita hoitaville ja kohtaaville ammattilaisille sekä terveys ja sosiaalialan opiskelijoille. Kirjoittaja toivovat, että kirja antaa tietoa ja uusia näkökulmia lukijoilleen. Minä taas toivon, että kirja olisi ahkerassa käytössä, sillä itse koin lukiessani, että teos antaa ohjeita ja näkökulmia moniin muistisairaiden hoitotilanteisiin ja muistuttaa muistisairaan arvostavasta kohtaamisesta tilanteessa kuin tilanteessa.