Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei riitä (Wahlström &
Widstrand, Stockholm, Sweden, 2008)
Äidin kamppailu lapsensa puolesta
’’Jokainen, jolla on
lapsia, voi tunnistaa epävarmuuden ja pelon tunteet siitä, että omassa lapsessa
voisi olla jotain vialla. Toivo, että vain kuvittelee kaiken, vaihtuu aika
ajoin epämääräiseksi tuntemukseksi, jota ei onnistu torjumaan. Välillä se ehkä
häviää mutta palaa heti uuden varoitusmerkin ilmetessä. ’’
Jenny ja Calle olivat muutamassa vuodessa tutustuneet,
muuttaneet yhteen, kihlautuneet ja nyt he odottivat onnellisina esikoistaan.
Vauva oli täydellinen, tuoreet vanhemmat olivat hankkineet paljon tietoa ja
välineitä uuteen perheenjäseneen liittyen.
Jossain vaiheessa vanhemmat huomasivat, ettei Lucas ole
normaali. Hän ei reagoinut ihmisten kasvoihin tai ilmeisiin. Lääkärit olivat
sitä mieltä, että poika vain kehittyy normaalia hitaammin.
Jenny on päättänyt selvittää mikä hänen poikaansa vaivaa.
Hän etsii tietoa erilaisista käytöshäiriöistä, käy arvioittamassa Lucasta eri
terapioissa ja tekee harjoituksia. Piirteet ja oireet viittaavat autismiin.
Muut ihmiset eivät halua ymmärtää, ettei poika ole normaali, mutta vanhemmat ja
varsinkin äiti aloittavat taistelun Lucaksen toimintakyvyn puolesta.
’’Lucas ei välitä
muista lapsista. Leikkipuistossa hän ei kiinnitä heihin mitään huomiota. Sen
sijaan hän seisoo hiekkalaatikossa santaa viskoen tai heitellen kiviä
lammikoihin, huomaamatta lainkaan muita tenavia ympärillään. Hän kohtelee
pikkusiskoaan Saraa kuin tämä olisi jokin esine tai huonekalu. Saran maatessa
lattialla Lucas saattaa istahtaa hänen päälleen. Joskus hän peittää vauvan
huovalla. Jos Sara on hänen tiellään, hän nostaa tytön pois joskus jopa
kaulasta kuristaen, siirtää hänet edestään ja laskee hänet putoamaan suoraan
lattialle. Satuttaessaan itsensä poikamme ei itke eikä osoita muutenkaan, että
häneen koskee. Hän ei tule hakemaan meiltä lohtua.’’
Kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti monista eri
kuntoutusmenetelmistä, oireista ja autismin etenemisestä. Itsekin äitinä Jennyn
tunteisiin on helppo samaistua.
Jennyllä kasaantuu valtavat paineet parantaa lapsensa. Hän
vaihtaa kuntoutuskeinoa vähän väliä, kun huomaa jonkin hidastavan toimintakyvyn
kehittymistä tai vie sitä alaspäin. Suhde muuhun perheeseenkin kärsii. Lopulta
Jenny joutuu psykoosiin ja pakotettuna suljetulle osastolle.
Hoitojen myötä äiti pääsee sairaalasta kotiin, ja Lucas
alkaa puhumaan ja kuntoutuu muutenkin normaaliin arkielämään. Kirjan loppu jää
hieman auki, tarinaa jää vaiheeseen, jossa perheen elämä on tasaisessa
vaiheessa ja Lucaksen autismiin on saatu apua.
’’Käsivarteni on
Lucaksen vyötärön ympärillä ja hengitän hänen niskaansa. Pian kuulen, miten
hänen hengityksensä tasaantuu ja hän nukahtaa. Olen varmaan itsekin nukahtanut,
sillä Lucas herättää minut keskellä yötä.
-Äiti! hän huutaa
pelästyneenä.
Etsin häntä pimeässä
ja vedän syliini.
-Tässä ollaan, kulta.
Nukahda vain, sanon unisena.
-Äiti. Nyt ei sada
enää.
Niin, kultaseni,
ajattelen. Siinä olet oikeassa. Nyt ei sada enää.’’
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti