Kun kaikki onkin toisin
Jokaiselle sattuu varmasti
elämänsä aikana jokin mielialaa horjuttava kokemus. Toisille niitä sattuu
useampiakin. Joskus kyse on terveydestä; omasta tai läheisen terveydestä.
Joskus voidaan käydä hyvinkin lähellä elämän ja kuoleman rajaa. Mikä siinä
tilanteessa on tärkeintä? Mitä silloin tarvitaan? Silloin tarvitaan tukea. Se
on siinä tilanteessa tärkeintä. Jos haluaa auttaa toista, täytyy itse olla
kunnossa. Kuinka isä voi tukea poikaansa, jos ei itse ole vahvimmillaan? Mistä
isä voi saada apua, jotta voi itse olla avuksi? Miten hän jaksaa?
Tällaisia ajatuksia minussa
herätti Tero Järvisen kirjoittama kirja, Kolhittu.
Se on päiväkirja isän ajatuksista, kun hänen oma poikansa sairastuu
syöpään. Kirja kertoo, miltä isästä tuntuu olla isä ja mikä on vanhempien
rooli, kun oma lapsi on vakavasti sairas. Kirja alkaa vuoden 2007 keväästä. Isoveljellä
on ollut outoja vatsakipuja, jonka takia hän on käynyt lääkärissä. Mitään ei
ole löydetty ensimmäisistä laboratoriokokeista. Koulustakin on etsitty syytä,
mutta mikään ei viittaa koulusta aiheutuvaan stressiin. Kaikki näyttäisi olevan
hyvin 7-vuotiaan pojan elämässä. Pitkäperjantaina kaikki kuitenkin muuttuu. Laboratoriokokeista
näkyy, että tulehdusarvo on koholla ja vatsa on kipeä ja painellessa se tuntuu
kovalta. He lähtevät Seinäjoen keskussairaalaan lisätutkimuksiin. Keskussairaalassa
isoveljelle tehdään vatsan ultraäänitutkimus, josta selviää, että vatsassa on
kasvain. Matka jatkuu Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, lasten
poliklinikalle. Siitä alkaa kirjan tapahtumat, melkein 1,5 vuotta kestävä
taistelu syöpää vastaan.
Kun oma läheinen sairastuu,
unohtaa sitä välillä pitää huolta myös itsestään. Kaikki voimat menevät
läheisen tukemiseen ja auttamiseen. Usein mies on perheen pää ja olettaa, että
suurin vastuu on hänellä ja hänen täytyy pitää huolta kaikista. Siksipä Kolhittu
pistääkin miettimään, kuinka kirjoitta on jaksanut pitää huolta sekä
sairaasta lapsestaan että vaimostaan, 4-vuotiaasta pojastaan, 7 kuukauden ikäisestä
tyttärestään ja itsestään. Kuinka hän on jaksanut paneutua sairaan poikansa
hoitoon, vaikka hänestä on välillä varmasti tuntunut siltä, että hän itse
tarvitsee hoitoa. Mistä siinä tilanteessa löytää voimia, jotta ei luovuta. Kuinka
isän voi saada ymmärtämään, ettei hänen tarvitse yksin pitää huolta kaikista ja
ettei kaikki ole hänen vastuullaan.
Kirjassa pojan hoidossa mukana
olivat molemmat vanhemmat. Kun toinen oli sairaalassa, toinen lepäsi. Se on
varmasti helpottanut isän taakkaa. Kirjoittajaa on varmasti helpottanut myös se,
että hän kirjoittanut päiväkirjaa. Joskus on helpompi purkaa ajatukset
paperille kuin sanoa ne ääneen. Päiväkirja on kuin näkymätön ihminen, jolle voi
kertoa kaiken ja jonka jaksamisesta ei tarvitse huolehtia. Mukana heidän
elämässään oli myös mummut, jotka pitivät huolta nuoremmista lapsista, kun
vanhemmat olivat sairaalassa. Heiltä on varmasti myös saatu tukea. Töissä
joustettiin ja isä sai sairaslomaa pojan hoitamista varten.
Myös hoitohenkilökunnan tehtävänä
on tukea pientä potilasta, mutta myös vanhempia. On tärkeää, että potilaan
hoidossa kiinnitämme huomiota myös omaisten jaksamiseen. Oli potilas sitten
aikuinen tai lapsi. Lapset usein viihtyvät ja saavat muuta ajateltavaa, sillä
esimerkiksi sairaalassa lastenosastolla on pelejä, videoita ja kirjoja. Lapset
sopeutuvat nopeasti ja he ovat sisukkaita ja uskaltavat sanoa, kun tarvitsevat
apua. Mutta kuinka vanhemmat sopeutuvat. Heidän on helppo sanoa, että he
pärjäävät, vaikka oikeasti he huutavat hiljaa apua.
Mielestäni kirjassa kerrottiin
hienoja asioita, kuinka omaisia voi tukea. Omaisille oli varattuna sairaalan
lähellä olevasta kerrostalosta asuntoja, tilapäisiksi kodeiksi sairaalajaksoja
varten. Näin omaiset voivat olla koko ajan lähellä sairasta läheistään, kuten
kirjassa vanhemmat lastaan. Kotijaksoille he saivat kotihoitajan avustamaan pojan
hoidossa. Pojan koulunkäynnistäkään heidän ei tarvinnut huolehtia, sillä
sairaalassa oli sairaalakoulu. Vanhemmille annettiin myös mahdollisuus käydä
juttelemassa psykologin kanssa.
Omaisia voisi auttaa myös se,
että vaikka yhdessä lääkärin tai omaishoitajan kanssa listattaisiin asiat,
mitkä pelottavat tai mietityttävät vanhempia. Sitten ne asiat käytäisiin läpi
yhdessä. Asiat voisi kirjoittaa myös ylös, jotta vanhemmat voisivat palata
niihin myöhemmin. Näin vanhemmat saisivat tyhjentää ajatuksensa. Näin voisi
tehdä myös potilaan kohdalla ja kun kyseessä on lapsi, niin vaikka leikin
kautta. Varmasti näin tehdäänkin jossain määrin, mutta tuollaisissa tilanteissa
puheet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siksi paperille kirjoittaminen
auttaisi, sillä samoihin asioihin voisi vielä palata ja muistella, että noinhan
se menikin.
Mutta aina ympäristön apukaan ei
auta kaikessa. Käytännönasiat ovat tietenkin kunnossa, mutta entä vanhempien
psyyke. Kukaan, joka ei ole itse kokenut ei voi tietää, miltä vanhemmista tuntuu.
Edes psykologi ei voi sanoa tietävänsä vanhempien tuntemuksia. Hän on vain
mahdollisesti kohdannut samassa tilanteessa olevia vanhempia, mutta ei itse
tilannetta. Usein mukaan tulee myös itsesyytökset ja ajatukset, olisiko jotain
voinut tehdä toisin. Jatkuva alamäki tuhoaa myös uskon tulevasta ylämäestä.
Pian ihminen on umpikujassa. Kaikkialla on pimeää.
Luulen, että ainakin kirjassa
isän psyyke oli pahiten uhattuna. Hänellä ei ollut ketään kelle puhua ja purkaa
ajatuksia. Lapset pystyivät puhumaan äidille, sillä äiti on yleensä läheisempi
lapsiensa kanssa, kun täytyy puhua kipeistä ja aroista asioista. Äiti taas
purkaa ajatuksiaan miehelleen eli lasten isälle. Mutta kelle isä purkaa
ajatuksiaan. Kirjassa isällä oli vain päiväkirja. Eihän mies nyt voi mennä
kertomaan pelkojaan vaimolleen, vaimohan murtuisi täysin. Miehenhän täytyy
tukea ja antaa toivoa. Mutta näin asian ei pitäisi olla. Se ei ole kellekään
hyväksi. Lopulta isä romahtaa ja sitten kukaan ei jaksa. Se on kuin korttitalo.
Jos yksi kortti ei saa muilta korteilta tukea, koko talo romahtaa.
Näin on myös perheen kohdalla. Koko
perheen täytyy pitää yhtä ja puhua tunteistaan, myös miehen. Hän ei saa pelätä,
että vaimo ei jaksa eikä vaimo saa olettaa miehensä kestävän kaiken. Heidän
pitää keskustella, mikä kumpaakin pelottaa ja olla toistensa tukena. Yhdessä he
jaksavat tukea myös lapsiaan ja pysyvät itse vahvana.
Asioista puhumisen olisi hyvä
jatkua myös taistelun jälkeen eli tässä tilanteessa isoveljen parannuttua. Arvot
ja näkemykset asioita kohtaan ovat muuttuneet ja niistä olisi hyvä puhua. Myös
pelko sairauden uusiutumisesta herättää ajatuksia. Puhuminen auttaa myös
ymmärtämään, kuinka vahvaksi ihminen muuttuu tuollaisen kokemuksen jälkeen. Sen
jälkeen sitä uskoo selviytyvänsä mistä tahansa. Mikään ei tunnu enää
voittamattomalta.
Puhuminen on tärkeää jokaisessa
tilanteessa. Se on paras tuki asiassa kuin asiassa. Kun ajatuksen sanoo ääneen,
sen ymmärtää paremmin. Ilman puhumista hyvin pienestäkin asiasta tulee suuren
suuri, voittamaton, möykky.