Kuntoutumisen tukemisen essee Christy Brownin (05.06.1932 –
06.09.1981) omaelämäkerran pohjalta tehdystä samannimisestä elokuvasta
My left foot – Vasen jalkani. Elämäkerta on julkaistu vuonna 1954 ja Jim
Sheridanin ohjaama filmatisointi vuonna 1989. My left foot kertoo
1930-luvulla köyhään irlantilaiseen suurperheeseen syntyneestä vaikeasti
CP-vammaisesta miehestä nimeltä Christy Brown. Elokuvassa seurataan
Christyn elämää lapsuudesta aikuisuuteen; CP-vammaisesta lapsesta, josta
ei koskaan pitänyt tulla mitään, vaikeuksien kautta kuuluisuuteen
nousseeksi arvostetuksi runoilijaksi, taidemaalariksi ja kirjailijaksi.
Elokuvan alussa viisivuotiaan Christyn ainoa toimiva raaja on hänen vasen jalkansa, ja kaikki, Christyn äitiä lukuun ottamatta pitävätkin poikaa niin ikään fyysisesti, kuin psyykkisesti jälkeenjääneenä. Ihmisten suhtautuminen Christyyn muuttuu kuitenkin nopeasti, kun Christy huomaa kykenevänsä kirjoittamaan vasemman jalkansa turvin lattiaan saatuaan varpaidensa väliin liidun. Tämän huomattuaan Christyn äiti huomaa poikansa olevan lahjakas ja alkaa tukemaan poikansa taideharrastusta ja matkaa kohti itsenäistä elämää. Perheeltään saadusta kannustuksesta huolimatta Christyn aikuistuessa hän alkaa kuitenkin tuntemaan itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi omassa perheessään.
Aikuisiällä Christy oppii myös puhumaan melko sujuvasti puheterapian avulla, mutta rakastuukin kuntouttajanaan toimivaan nuoreen naiseen nimeltä tohtori Eileen Coleen. Tohtori Colen avulla Christy saa myös taideteoksensa ensimmäiseen taidenäyttelyyn. Onnistuneen taidenäyttelyillan jälkeen ravintolassa itsensä humalaan juonut Christy tulee kuitenkin karusti torjutuksi vannoessaan rakkauttaan tohtori Colelle ja tästä masentuneena Christy päättääkin yrittää viiltää ranteensa auki varpaidensa välissä pidetyllä partaveitsellä tässä kuitenkaan onnistumatta. Itsemurhayrityksestään huolimatta Christy jatkaa kirjoittamista ja maalaamista. Elokuvan lopussa kuvataankin jo parrakasta päähenkilöä häntä varta vasten järjestetyssä palkintoseremoniassa. Vaikka elokuva loppuukin iloiseen kohtaukseen Christyn jakaessa pullon samppanjaa tulevan vaimonsa Maryn kanssa, ei Christy Brownin elämä ollut helppoa ja hänen elämäänsä varjostikin masennus ja alkoholismi, luultavasti koska hänen ensimmäisen viskilasillisensa jälkeen hän huomasi sen olevan ainakin yksi tapa paeta hänen omaa todellisuuttaan vammautuneessa kehossaan. Elokuvan pääosassa näytellyt Daniel Day-Lewis eläytyi myös erittäin uskottavasti rooliinsa vaikeasta CP-vammasta kärsivänä nuorena miehenä. Rooliinsa valmistautuessa Daniel viettikin kahdeksan viikkoa Dublinin Sandymountin klinikalla opetellen maalaamaan jalallaan ja tarkkaillen klinikan asukkaita rooliaan varten. Tämä roolisuoritus toikin hänelle parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vuonna 1989. Mielestäni elokuva oli loistava kuvaus siitä, kuinka vaikeuksien kautta on mahdollista saavuttaa suuriakin asioita. Lisäksi elokuvassa korostuivat oikein hyödynnettyjen voimavarojen, terapian sekä sosiaalisten suhteiden tuoma hyöty kuntoutumisen tukemisessa ja arkisessa elämässä selviytymisessä.
Elokuvan alussa viisivuotiaan Christyn ainoa toimiva raaja on hänen vasen jalkansa, ja kaikki, Christyn äitiä lukuun ottamatta pitävätkin poikaa niin ikään fyysisesti, kuin psyykkisesti jälkeenjääneenä. Ihmisten suhtautuminen Christyyn muuttuu kuitenkin nopeasti, kun Christy huomaa kykenevänsä kirjoittamaan vasemman jalkansa turvin lattiaan saatuaan varpaidensa väliin liidun. Tämän huomattuaan Christyn äiti huomaa poikansa olevan lahjakas ja alkaa tukemaan poikansa taideharrastusta ja matkaa kohti itsenäistä elämää. Perheeltään saadusta kannustuksesta huolimatta Christyn aikuistuessa hän alkaa kuitenkin tuntemaan itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi omassa perheessään.
Aikuisiällä Christy oppii myös puhumaan melko sujuvasti puheterapian avulla, mutta rakastuukin kuntouttajanaan toimivaan nuoreen naiseen nimeltä tohtori Eileen Coleen. Tohtori Colen avulla Christy saa myös taideteoksensa ensimmäiseen taidenäyttelyyn. Onnistuneen taidenäyttelyillan jälkeen ravintolassa itsensä humalaan juonut Christy tulee kuitenkin karusti torjutuksi vannoessaan rakkauttaan tohtori Colelle ja tästä masentuneena Christy päättääkin yrittää viiltää ranteensa auki varpaidensa välissä pidetyllä partaveitsellä tässä kuitenkaan onnistumatta. Itsemurhayrityksestään huolimatta Christy jatkaa kirjoittamista ja maalaamista. Elokuvan lopussa kuvataankin jo parrakasta päähenkilöä häntä varta vasten järjestetyssä palkintoseremoniassa. Vaikka elokuva loppuukin iloiseen kohtaukseen Christyn jakaessa pullon samppanjaa tulevan vaimonsa Maryn kanssa, ei Christy Brownin elämä ollut helppoa ja hänen elämäänsä varjostikin masennus ja alkoholismi, luultavasti koska hänen ensimmäisen viskilasillisensa jälkeen hän huomasi sen olevan ainakin yksi tapa paeta hänen omaa todellisuuttaan vammautuneessa kehossaan. Elokuvan pääosassa näytellyt Daniel Day-Lewis eläytyi myös erittäin uskottavasti rooliinsa vaikeasta CP-vammasta kärsivänä nuorena miehenä. Rooliinsa valmistautuessa Daniel viettikin kahdeksan viikkoa Dublinin Sandymountin klinikalla opetellen maalaamaan jalallaan ja tarkkaillen klinikan asukkaita rooliaan varten. Tämä roolisuoritus toikin hänelle parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vuonna 1989. Mielestäni elokuva oli loistava kuvaus siitä, kuinka vaikeuksien kautta on mahdollista saavuttaa suuriakin asioita. Lisäksi elokuvassa korostuivat oikein hyödynnettyjen voimavarojen, terapian sekä sosiaalisten suhteiden tuoma hyöty kuntoutumisen tukemisessa ja arkisessa elämässä selviytymisessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti