HOHU Essee Eija Kangasniemi

Doris Lund: Eric – taistelu elämän puolesta

suom. Taisto Nieminen WSOY 1975

 

Olen lukenut tämän kirjan teini-iässä osapuilleen 40 vuotta sitten, jolloin kirja oli juuri

ilmestynyt suomeksi. Kokemus lukea kirja uudelleen on ollut hyvin positiivinen asia.

 

Eric Lund oli syntynyt vuonna 1950 ja sairaus todettiin vuonna 1968. Eric oli urhei-

lullinen ja pidetty, mukava naapurinpoika voitaisi kai sanoa. Hän oli lähdössä yli-

opistoon, verikokeet ja muutkin arvot olivat kunnossa, kunnes hänen äitinsä huomasi

hänen jaloissaan paukamia, joita arveli tarttuvaksi märkäruveksi. Vastahakoisesti Eric

jätti jalkapallotreenit väliin ja lähti lääkärille, joka määräsi uusia verikokeita seuraa-

vaksi aamuksi.

 

Vanhemmat yrittivät aluksi salata akuutin leukemian puhumalla anemiasta ja odotti-

vat ensimmäistä remissiovaihetta. Kun asia selvisi Ericille, hänelle annettiin elinaika

arvio kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Eric suostui kokeilemaan uusia lääk-

keitä, joten hoito ei tullut perheelle niin kalliiksi.

 

Eric ei jäänyt odottelemaan vaan alkoi käyttää kaiken aikansa elämään, hän näki

pubissa ystävän kanssa, kuinka ensimmäinen kuulento toteutui, hän teki reissuja

ystävien kanssa ja joutui myös autokolariin.

 

Perhe ja ystävät olivat hänen tukenaan koko ajan ja sairaalajaksoilla hän sai uusia

ystäviä, ja myös menetti heitä kuolemalle. Rakkaus sairaanhoitaja Marylou’hun on

kuvattu kauniisti ja raikkaasti, vailla imelää siirappisuutta.

 

Isä ja pikkuveli luovuttivat verihiutaleita, ja lopulta jatkavat luovuttamista muille

potilaille. Perhe odotti, että jonakin päivänä leukemian voi parantaa.

 

Muiden arvioita luettuani päällimmäinen ajatus on, että päähenkilöstä kertoo hyvää,

että moni lukija mietti, olisiko Ericin leukemia voitu nykylääketieteen keinoin voitu

parantaa eikä Ericiä kuitenkaan kuvata virheettömänä tai pyhimyksenä.

 

” Niin kuin tiedätte, Eric sanoi hiljaa, minä voin neljän kuukauden olla jo vainaja. Tai

sitten ne keksivät taas jotain ja minä paranen. Mutta se ei ole tärkeintä. Pääasia on

se, mitä on nyt. Minulla on tämä päivä. Katsokaa sitä - se on niin suurenmoinen. Hän

pudisteli päätään täynnä kunnioitusta ja ihmettelyä.

 

Olin mykistynyt. Hänen hiljainen onnellisuutensa ja rakkaus, jota hän tunsi maail-

maan, valtasi minutkin. Koska hän oli niin tyytyväinen, minäkin opin tyytyväisyyttä.

Minulla on tämä päivä, ajattelin. Ja se on jo paljon.” (s.241)