Kärkkäinen, A. (toim.) 2009. En valinnut tätä
sairautta. Kokemustietoa mielenterveyden häiriöistä. Kokemus tiedoksi
–projekti. Muotialan asuin- ja toimintakeskus ry, Tampere.
Kirjan tekstit ovat mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden
kirjoittamia. Kokemusasiantuntijalla yleisesti tarkoitetaan henkilöä, jolla on
omakohtaista kokemusta esim. jostakin fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta
ja joka on käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen. Hän voi olla itse potilas tai
henkilö, jolla on kokemusta läheisen sairastumisesta. Tässä kirjassa useimmilla
kirjoittajilla itsellään on omakohtaista kokemusta mielen sairauksista.
Emme tiedä riittävästi mielenterveyden
ongelmista. Tämä synnyttää ennakkoluuloja ja kenties pelkoakin ongelmista
kärsiviä kohtaan. Kirjoittajien tarkoitus onkin muuttaa asenteitamme ja
suhtautumistamme mielenterveyttä ja mielen sairauksia kohtaan sekä vähentää
ennakkoluuloja ja pelkoja.
Tarinansa kertovilla on kokemusta esim.
masennuksesta, psykoosista, skitsofreniasta, kaksisuuntaisesta
mielialahäiriöstä, itsetuhoisuudesta, ahdistuneisuushäiriöstä, pelkotiloista ja
persoonallisuushäiriöstä. He ovat joutuneet kohtaamaan myös mm.
väkivaltaisuutta, koulukiusaamista, päihteiden käyttöä ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
Osa kirjoittaa nimimerkin suojassa, mutta suurin
osa rohkeasti omalla nimellään. He kertovat mm. kuinka he ovat kokeneet
sairautensa, kuinka heitä on hoidettu, miten sairauden kanssa voi elää, kuinka
sairaus vaikuttaa arkeen ja kuinka he ovat kuntoutuneet. Yksi omalla nimellään
kirjoittavista on Pia Toola.
Toolan äiti sairastui psyykkisesti 1980-luvulla,
jolloin Toola oli 19-vuotias lukiolainen.
Mielen sairaudet olivat siihen aikaan aihe, josta ei puhuttu sen enempää
tuttaville kuin ulkopuolisillekaan. Koko perhe vaikeni eikä Toolalle kerrottu
mitään hänen äitinsä sairaudesta. Tarkoitus lienee ollut hyvä - suojella
nuorta. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin rajaton. Toolakin keksi erilaisia
syitä äidin sairastumiseen ja koitti olla ahdistumatta äitinsä harhaluuloista
ja peloista. Hän yritti myös parantaa äitiään - siinä kuitenkaan onnistumatta.
Kun tähän vielä lisätään äidin hoitaminen ja kotityöt, voi vain kuvitella,
miten raskas taakka tämä on nuorelle ollut.
Toolalla olisi ollut tarve keskustella asiasta,
mutta muut perheenjäsenet eivät halunneet. Äidin sairastuminen piti salata myös
tuttavilta ja naapureilta. Kotiin ei voinut kutsua kavereitakaan, ettei äidin
sairaus vain paljastuisi. On tuskallista ajatella, että hänellä ei ollut ketään,
jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Kuinka paljon puhumattomuus ja asian
salailu ovat vieneetkään Toolalta voimia, kun koko ajan on pitänyt pelätä
perheen salaisuuden paljastumista?
Lapsi, joka on kasvanut mielenterveysongelmista
kärsineessä perheessä, saattaa sairastua itse vasta kymmenien vuosien kuluttua.
Toola oli sairastuessaan perheenäiti ja aktiivinen monella saralla.
Sairastuttuaan itse Toola halusi heti alusta alkaen myöntää sairastuneensa ja
tarvitsevansa hoitoa sekä muiden tukea. Hän valitsi avoimuuden; hän ei halunnut
salata sairauttaan. Myös hänen puolisonsa oli sitä mieltä, ettei sairautta
tarvitse hävetä tai salailla. He kertoivat sairaudesta myös perheen lapsille,
koska eivät halunneet omille lapsilleen samaa taakkaa, mitä Toola oli kantanut.
Perheen kolmevuotias lapsi oli huolissaan siitä,
muistaako äiti varmasti ottaa lääkkeensä. Hän oli vilkkaassa
mielikuvituksessaan päätellyt, että jos äiti ei ota lääkettä, tämän pää
kirjaimellisesti räjähtää. Toolaa hoitanut sairaanhoitaja tapasi lapset kahden
kesken. Lapset saivat tutustua hoitajaan ja hoitopaikkaan, jossa heidän äitinsä
viikoittain kävi. Lapset eivät kertoneet, mitä he olivat hoitajan kanssa
puhuneet. Tapaaminen oli kuitenkin rauhoittanut heidän mieltään ja ilo oli
palannut heidän kasvoilleen. Ammattilainen oli osannut selittää sairauteen
liittyviä asioita heidän ikäänsä ja ymmärrystään vastaavalla tavalla.
Toolan diagnoosi oli sekamuotoinen
skitsoaffektiivinen psykoosi. Oireet olivat samat kuin skitsofreniassa, mutta
parantumismahdollisuudet vähän tätä paremmat. Hänellä oli myös masennusta ja
ahdistusta. Toola otti tavoitteekseen parantua täysin. Hänelle korostettiin,
että vaikka hänellä ja hänen äidillään on sama sairaus, he ovat kuitenkin
kumpikin omia yksilöitään eikä heidän paranemisiaan voi vertailla keskenään.
Ennen kuin Toolan tervehtyminen saattoi alkaa,
hän kertoo tarvinneensa sairaalan hoitohenkilökunnan herättämää
sairaudentunnetta. Hän ei voisi parantua, jos hän ei ensin tajuaisi olevansa
sairas. Myös puolison, ystävien ja tuttavien usko siihen, että hän vielä joskus
tulee kuntoon, vei häntä eteenpäin.
Milloin henkilö on tervehtynyt? Onko se silloin,
kun hän tuntee itsensä terveeksi? Joku ajattelee, että henkilö on terve vasta
sitten, kun hän ei enää syö lääkkeitä. Toolan sairaanhoitaja oli keksinyt hyvän
vertauskuvan ahdistuslääkkeelle. Hän pyysi ajattelemaan, että ahdistuslääke
olisi ikään kuin kainalokeppi, joka auttaisi Toolaa väliaikaisesti pysymään
pystyssä. Toola itse ajatteli näin:
"Niin
kauan kuin en vahingoita toisten elämää, voin mielestäni aivan hyvin määritellä
itseni terveeksi. Moikkaan sairauttani päivittäin, kun otan lääkeannokseni,
mutta enempää en anna sairauden rajoittaa elämääni." S. 109
Eräs kirjoittaja kertoo kiukustaan joutuessaan
mielisairaalaan pakkohoitoon. Kiukku ei johtunut suinkaan hoitoon joutumisesta
vaan siitä, että asioiden annettiin mennä liian pitkälle. Hän oli toivonut
pääsevänsä osastohoitoon jo aikaisemmin, mutta hän oli silloin ollut liian
terve. Tuntuu uskomattomalta, ettei apua saa silloin, kun itse tuntee sitä
tarvitsevansa. Ei saa olla liian terve tai terveen näköinen. Miksi ongelmiin ja
oireisiin ei voida puuttua ajoissa? Miksei potilasta voida hoitaa ajoissa,
jolloin hoito olisi helpompaa, inhimillisempää ja todennäköisesti myös
halvempaa.
Ketkä olisivat parhaimpia asiantuntijoita kuin
ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia mielenterveyden häiriöistä ja
mielenterveyspalvelujen käyttämisestä. Heidän kokemuksiaan kannattaisi
hyödyntää palvelujen kehittämisessä. Niin terveys- ja sosiaalialan
ammattilaisten kuin päätöksentekijöidenkin kannattaisi kuunnella heitä.
Kirja saa lukijan ajattelemaan, miettimään omia
asenteitaan ja tunteitaan. Samaa kokeneet saanevat lukemastaan myös toivoa. Raskaista
kokemuksista voi selvitä.
Kuten mihin tahansa sairauteen myös psyykkiseen
sairauteen voi sairastua kuka tahansa meistä - myös sinä ja minä. Koulutus tai
tittelit eivät suojaa meitä. Kirjasta välittyi selviytyminen ja toivo. On
kuitenkin löytynyt syy, miksi elää. Sairaudesta voi toipua. Jotkut eivät parane
täysin, mutta sairauden kanssa voi oppia tulemaan toimeen. Eräs kirjoittajista
pystyy ajattelemaan, että vastoinkäymiset hänen elämässään ovat hänelle myös
rikkaus.
Voisiko jonakin päivänä olla mahdollista, että
psyykkiset sairaudet olisivat samalla viivalla fyysisten sairauksien kanssa?
Tämä on Toolan tavoite, mutta siihen taitaa olla vielä matkaa. Elämässä on
kuitenkin aina toivoa - myös tämän asian suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti