KTO Essee Pirjo Mattsson

LAPSELLE RAJAT

 

 

 

Kirjan on kirjoittanut Arne Skodvin. Hän on norjalainen opettaja ja on työskennellyt vuosia esikouluikäisten lasten parissa. Hän on kiinnostunut erityisesti lasten ja heidän vanhempien välisistä suhteista. Omia lapsia hänellä on kaksi.

Kirjan on suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mari-Pauliina Vainikainen.

 

Kirjassa Skodvin tuo esille lapsen kehitystä omaksi itsekseen vauvaiästä noin kymmenen vuotiaisiin lapsiin. Skodvin ei kirjoittanut kirjaa oppaaksi vanhemmille, kuinka heidän tulee lapsiaan ohjata vaan rajojen asettamiseen ja niistä keskustelemiseen.

 

Mielestäni kirjan viittaus rajoihin kehyksen avulla on erittäin osuva ja kuvaava nykypäivän rajoista ja rajattomuudesta keskusteltaessa. Rajojen tarpeellisuudesta ei ole epäillystäkään mutta kuinka rajat asetetaan ja kuinka niiden olemassaoloa valvotaan. Skodvin tuo esille myöskin rajojen asettamisen vaikutukset lapsen itsetuntoon ja minäkuvaan, joka muotoutuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kun reagoimme tavalla tai toisella lapsen toimintaan se vaikuttaa hänen kuvaansa itsestään ja minuudestaan.

 

Rajojen asettamisessa on useita välivaiheita. Täytyy kehittää jokin toiminta, jotta lasta voidaan auttaa oman käyttäytymisemme avulla pysymään kehyksissä. Aikuisen pitäisi aina muistaa ja jaksaa vahvistaa myönteisesti lapsen toimintaa, ei pelkästään kieltojen ja käskyjen kautta. Lapsi oppii helposti käyttämään aikuisen ”lipsumista” sovituista rajoista ja osaa käyttää väsytystaktiikkaa. Kirjassa on humoristisesti kuvailtu, kuinka lapsi iltasadun jälkeen pyytää lisää satuja ja äidin kieltäytyessä, lapsi alkaa itkeä. Itkusta äiti heltyy ja lupaa vielä yhden sadun… Kuinka moni meistä onkaan langennut tuohon? Lapselle riittää, kun lisäsatu tulee muutamana päivänä viikossa ja näin vanhempi on lipsunut pois kehyksestä.

 

Myönteinen vahvistaminen voi tapahtua myöskin aikuisen huomaamatta hieman väärällä tavalla. Kun lapsi tekee jotain väärää tai kiellettyä. Aikuinen menee lapsen luo, ottaa syliin ja sanoo: ”kultaseni noin ei saa tehdä, siinä voi käydä huonosti”. Siinä on signaali lapselle – kun teen näin, pääsen syliin. Lapsi saa tavallaan vahvistusta kielletyn tekemiseen, koska siitä seuraa hänelle hyvää, pääsee syliin. Lapsen tavoite oli vaan tulla huomatuksi, näin hän sai huomiota kielteisin menetelmin. Lapsi hakee synnynnäisesti hyväksyntää ja huomiota ja on valmis tekemään melkein mitä vaan saavuttaakseen haluamansa. Usein lapsen on tehtävä jotain ikävää, että saa vanhemman huomion itseensä. Vanhempien tulisi välillä keskittyä vain lapseen, jotta tämä kokisi olevansa hyvä, hyväksytty ja saada myönteistä vahvistusta minäkuvalleen.

 

Nollavahvistamisen periaatteeseen pääsee olla reagoimatta millään tapaa lapsen käytökseen tai tekoon. Ei lapsi jaksa kauaa jatkaa toimintaansa, kun siitä ei tule seurauksia.

Rajojen asettamiseen lapsille tarvitaan oikeastaan vain maalaisjärkeä ja hieman kekseliäisyyttä. Lapsen saa helposti toimimaan kehysten sisäpuolella, kun antaa hänen ottaa osaa rajojen asettamiseen ja niiden hyväksymiseen vahvistamalla hänen minäkuvaa ja itsetuntoa.

Rajojen asettaminen vanhemmille on usein vaikeaa, kun haluaisimme lastemme olevan jonkinlaisia ja käyttäytyvän tietyllä tavalla.

Joskus rajojen asettaminen on järkevää, joskus täytyy vain antaa olla.

 

Kirjassa pohditaan myöskin päätösten tekoa – kumpi päättää aikuinen vai lapsi. Joskus lapsi haluaa tehdä päätöksen, kuinka pukeutuu hoitoon tai kouluun. Monessakin perheessä aamuisin taistellaan, siitä laitetaanko pipo päähän vai ei. Aikuisen tehtävä on päättää, että pipo laitetaan päähän, koska pakkasta on kymmenen astetta. Lapsi saa käyttää omaa päätösvaltaansa ja valita minkä pipon haluaa laittaa.

Rajojen asettaminen on helppoa ja niitä rajoja asetetaankin asiasta kuin asiasta. Lapsen on kuitenkin saatava muokata perheen yhteiselämän periaatteita. Rajojen asettamista tarkastellaan kanssaihmisyyden harjoittelemisena. Lapset oppivat paljon matkimalla muita ihmisiä – olemme siis lastemme roolimalleja. (Joskus huomaa, että lapsi käyttäytyy tai sanoo juuri niin kuin itse olemme tehneet tai sanoneet – eikä se aina kuulosta mukavalta!) Rajojen asettelullakin on rajansa.

 

Kirjassa on paljon pohdintaa ja esimerkkejä erilaisista arkipäivän tilanteista. Lapsi oppii helposti millä käytöstavalla hänet häädetään pöydästä muualle tai kuinka saa vanhempien hermot kireälle. Joskus lapsi nauttii tilanteesta ja joskus hän vain hakee huomiota itselleen. Pohdintaa on myös, onko pakko syödä lautanen tyhjäksi vai antaa lapsen syödä sen verran kuin haluaa. Oli asia mikä tahansa kannattaa antaa lapselle ensin lievä varoitus ja mahdollisuus jatkaa ruokailua yhdessä sitten vasta toteuttaa. Siis lapsella vielä mahdollisuus valita hyvä käytös huonon sijaan ja antaa kaikille mukava ruokailu hetki.

 

Sisarusten väliseen kinaan ja vertailuun sekä erilaisiin rajoihin ja rajoituksiin annetaan mielestäni hyviä eväitä. Ensinnäkin uuden vauvan tulo perheeseen, kukapa ei olisi mustasukkainen? Vauva vie kaiken ajan ja huomion, isompi lapsi kokee jäävänsä täysin huomiotta. Vanhempien on hyvä viettää aikaa pelkästään isomman lapsen kanssa ja tehdä jotain mukavaa. Lapsen mustasukkaisuudesta oli hauska esimerkki. Mitähän perheen äiti tuumaisi, jos isä tuo kotiin toisen naisen ja kertoo, että tämä jää asumaan vakituisesti perheeseen….

Eri ikäisillä lapsilla on erilaisia rajoja – mikä joskus tuntuu hyvin epäreilulta. Joskus pikku lapsille tulee epäselvyyksiä rajojen asettelusta, heille voi aina selittää, ettei pieni osaa vielä niin paljoa kuin iso.

 

Kirjan loppupuolella pohditaan vielä, onko vanhempien oltava aina samaa mieltä. Kumpikin peilaavat omaa lapsuuttaan ja kokemuksia oman perheensä kanssa. Nämä kokemukset voivat olla aivan erilaisia. Kumpikin haluaa tuoda kasvatusmenetelmiään ja rajojen asettelua omasta lapsuuden kodistaan. Useinkin vastakkain asettelu on valmis. Lapsen ei tarvitse kokea tätä huonona asiana. Vaan nauttia erilaisista tekemisistä ja kokemisista kummankin vanhemman kanssa erikseen. Lapsi saattaa käyttää tätä kuitenkin hyväkseen ja saada vanhemmat toisiaan vastaan. Kun tietää, että toinen lupaa ja toinen rajoittaa. Olisi hyvä, jos vanhemmat pystyisivät keskustelemaan ongelmatilanteista etukäteen.

Kirjassa viitataan myöskin avioeroperheiden lasten sääntöihin ja rajoihin, joiden olisi hyvä olla yhteneväiset ja johdonmukaiset.

 

Pikkulapsi aika menee yllättävän nopeasti ja lapsi lähtee opin tielle. Siinä saadaan lapselle lisää rajoja ja rajoitteita sekä uuden aikuisen johtamaa joukkoa. Kirjassa viitataan perusopetuslakiin: ”turvattava yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella ja opetuksen tulee olla yhteistyössä kotien kanssa”. Vanhempien varteissa ja -illoissa keskustellaan paljon rajoista ja niiden noudattamisesta sekä yleisestä levottomuudesta luokassa. Ei mitenkään harvinainen tilanne, että vanhemmat ja opettajat syyttelevät toisiaan, sen sijaan, että yrittäisivät ratkaista ongelmia yhteisymmärryksessä. Todellisuudessahan vanhempien tulisi opettaa käytöstavat ja opettajan tulisi luoda luokkaan mukava ja miellyttävä ilmapiiri. Rajojakin olisi oppilaiden helpompi noudattaa.

Kirjan loppulause kiteyttää kaiken: ” se mikä tuntuu oikealta, on yleensä parasta mitä voimme antaa lapsellemme. Meidän on muistettava, että omalle lapsellemme olemme aina maailman paras äiti tai isä!”

 

 

 

Kirja oli alussa mielestäni hieman puuduttava, mutta luettuani eteenpäin löysin mielenkiintoisia vertauksia ja esimerkkejä. Osittain humoristiset esimerkit saivat minut muistamaan omaa käytöstäni silloin kun lapseni olivat pieniä. Vaikka kirja ei olekaan tarkoitettu oppaaksi, niin kyllä siitä vinkkejä saa rajojen asettamiseen ja kehystämiseen. Olisinpa lukenut kirjan aiemmin. Omille lapsilleni kehysten asettaminen on myöhäistä, mutta työssäni voin niitä soveltaa.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille kehysten valintaa harkitseville!