KOHO Essee Tiina Pellikka

 

Pakko puhua/Satu Flinkman

Elämänkertateos, joka kertoo kuurona syntyneen tytön kasvusta, kouluvuosista ja äidiksi tulemisesta. Lapsuuden perheeseen kuului 10 lasta joista 3 oli kuuroja. Viittomakieltä ei perheessä käytetty, koska kuulevat eivät osanneet viittoa. Koulu oli kaukana kotoa, joten asuminen tapahtui asuntolassa. Asuntolan hoitaja oli ankara ja opettaja myös.

Puheopetus

”Aloitin koulunkäynnin 1959 syksyllä. Silloin oli oralismi vallalla koulussa, mikä tarkoitti sitä, että viittomakieli oli kielletty ja kaikkien oli opittava puhumaan. Meitä pakotettiin puhumaan tunnin aikana luokassa ja viittomakieli piti jättää pois. Saimme viittoa vain ulkona ja asuntolassa. Ensimmäisenä opettaja opetti meitä ääntämään aakkoset; A, AA, B… jne. Opettaja painotti, että ääni tulee rinnasta, niinpä istuimme käsi rintakehällä ja tuotimme ääntä. Kun rintakehä tärisi käden alla, tiesimme onnistuneemme. Mikäli jonkin kirjaimen ääntäminen ei millään tahtonut onnistua, opettaja käytti apuna peiliä. Opettaja puhui katsoen peiliin ja oppilas matki opettajan suun liikkeitä. Täristin oli laite, joka laitettiin suuhun. Laitteen tarkoitus oli tärisyttää kieltä siten, että siitä saisi tuntuman millä tavoin kielen tulee täristä R-kirjainta sanottaessa. Täristimen käyttö sattui kamalasti”.

Jos oppiminen ei sujunut opettajan toivomalla tavalla käytettiin poskelle läpsimistä ja muuta väkivaltaisuutta, ankaria otteita.

”Oralismi oli tuhonnut kuurojen elämää ja viittomakieltä. Olisipa jo minun kouluaikanani saanut viittoa ja puheopetusta olisi ollut vain pieni osa.”

”Puheen opettelu oli todella raskasta. Ääneni ei kuitenkaan muuttunut paremmaksi, vaan säilyi ennallaan yhdeksän vuotta koulun loppuun asti”.

Hänen kuulolaitteensa lasinen korvaistukka oli särkynyt eikä uutta ollut hankittu koska rahaa ei ollut yksinhuoltaja äidillä, tämä vaikutti huomattavasti Sadun ääntämiseen koska hän ei enää kuullut omaa ääntään.

 

Hoitokoti

Koska asuntolassa oli täyttä sijoituspaikkoina, käytettiin myös ”hoitokoteja” jotka olivat silloin eri henkilöiden koteja ei hoitolaitoksia. He majoittivat oppilaita tilapäisesti kuten yhden lukuvuoden ja koulunkäynti tapahtui sieltä käsin. Hoitokoteja oli monenlaisia, riippuen asunnon omistajan tavoista.

Myöhemmin Satu opiskeli itselleen ammatin kuurojen ammattikoulussa, Turussa. Hän valmistui pukuompelija- linjalta. Siellä hän oli tutustunut Jaakkoon ja he saivat kolme lasta, myös lapset olivat kuuroja. Satu tunsi häpeää omasta ja lasten kuuroudesta ja se aiheutti monia epämiellyttäviä tilanteita, mutta onneksi;

”Olin huomannut kuurojen lehdestä ilmoituksen, että viittomakielenopettajakurssi järjestetään Malminharjulla, siellä löysin vastauksen ongelmien ja esteiden poistamiseksi ja aloin rohkeasti häpeämättä käyttää viittomakieltä lastemme kanssa. Viittomakieli on tärkein meille kuuroille ja auttaa meitä edistymään paremmin elämässä”.

Asioiden vieminen tähän pisteeseen vei kauan.